Yksi tosi raskas päivä takana. Läksin keskiviikkona jo aamulla aikaisin 93-vuotiasta isoäitiäni auttelemaan Turkuun. Ihmeitten ihme, ei tarvinnut tällä kertaa tapella mennäänkö Kauppatorille linja-autolla vai taksilla. Isoäiti suostui mukisematta taksiin, kun melkein pelkkä hissiin menokin oli ylivoimaista.

Isoäitini on ollut koko elämänsä ajan hyvin sosiaalinen ihminen. Vielä reippaasti yli kahdeksankymppisenäkin hän lähti kotoa joka päivä ulos, jos ei muualle niin kauppaan. Viimeiset kolme vuotta on olleet mummolle vaikeita, kun kroppa on alkanut irtisanoa yhteistyö sopimusta  vähän joka alueelta. Sydäninfarktikin iski aikoinaan. Pää kyllä toimii kuin partaveitsi, mutta varsinkin liikkuminen on isoäidille vaikeaa, jalat ei enää kanna. Askel ei nouse oikein kunnolla edes kymmentä milliä, ja eteenpäin mennään muutama sentti kerrallaan. Auttajalla on tällaisen ihmisen kanssa kova vastuu kannettavanaan, on pidettävä silmät ja korvat auki koko ajan, ja oltava tosi valpas. Isoäiti ei esim. selviä minkäänlaisista ovista. Auttajan on aina jäätävä oven ja isoäidin väliin seisomaan. Isoäiti on rähmällään maassa saman tien, jos vaikkapa hissin ovi pääsee hipaisemaankin häntä käsivarteen. Jo pelkkä vähän tuulisempi päiväkin on liikaa, pienenkin vastatuulen tullen taivallus jää siihen kuin Simpsonien Mr. Burnsilla.

Reissu meni kuitenkin tällä kertaa ihmeen mukavasti aina siihen saakka, kun isoäiti apteekki käynnin jälkeen yhtäkkiä sanoi että eiköhän mennä Kauppahalliin. Ei varmana mennä! minä karjaisin, ja se oli vähän noloa toisaalta, koska ihmisiä oli ympärillä. Mutta välttämätöntä taas toisaalta, koska isoäidin hinku Kauppahalliin oli järjetön ajatuskin vaikka matkaa ei olisi ollutkaan kuin muutama sata metriä. Ehdotus oli aivan käsittämättömän epärealistinen, kun otetaan huomioon että puhutaan ihmisestä jonka roudaamiseen, kotoa alaoveen melkein kiinni ajaneeseen taksiinkin, kestää kaikkine oheistoimintoineen yli tunnin ( pukeminen, vessassa käynnit, kukkaron ja avainten etsimiset ym. ). Tuli kylläkin paha mieli, kun tiedän miten rakas paikka Turun Kauppahalli isoäidille on, ja hän ylipäätään pääsee nykyisin minnekään pidemmälle kotoaan aika harvoin. Mutta jos ihminen tarvitsee nitrosuihketta jo pelkkään sängystä ylös pääsemiseen, on jonkun pakko olla se ilkeä ihminen joka rajan tullessa vastaan uskaltaa sanoa napakasti EI. 

Isoäiti ei kumma kyllä suuttunut, vaan kotiin päästyä oli iloinen kun en ollut suostunut Kauppahalliin. Voimat oli kuulemma loppu. 

Kun aloin tehdä lähtöä takaisin Naantaliin, isoäiti huikkasi keittiöstä että rollaattori asia kuulemma etenee ja hän saanee sen lähiaikoina.

Vähän kyllä ihmetytti.

Nimittäin millähän voimilla isoäiti rollaattoriakin eteenpäin työntelee, kun edes sillipurkkia ei pysty itse avaamaan? No, se jää nähtäväksi.