- Ei jumalauta! Pettelniemi tuijottaa äkäisenä silmät loimuten minua.

Seison Pettelniemen Laren kanssa polvia myöten mutavellissä. Purjopeltoa näkyy silmänkantamattomiin, tuntuu kuin se ei päättyisi mihinkään.

- Ei vittujen vittujen vittu! Pettelniemi raivoaa.

Tunnen Pettelniemen tappokatseen niskassani. Jokainen askel on Pettelniemelle vielä suurempi ponnistus kuin minulle. Pettelniemi on tuskin 150 cm:ä pituudeltaan, eikä pysty sen vuoksi liikuttelemaan jalkojaan näissä olosuhteissa kunnolla. Pettelniemellä on aikoinaan jäänyt pituuskasvu jotenkin kesken, tai sitten sille on vasta murrosikä tulossa vaikka ollaankin kohta molemmat jo kolmenkymmenen. 

- Saatana! jäät viisitoista palvelusta Daniel velkaa! ...enemmänkin!

Työvoimatoimistosta on määrätty kaksikymmentäviisi vaikeimmin työllistettävää työtöntä hommiin tänne. Osa on vaikeasti päihdeongelmaisia, osa lusmuilijoita, osa kuka mitenkin sairaita. Meidän tulisi tyhjentää koko alue purjoista kolmessa ja puolessa viikossa tällä porukalla.

Sataa vettä aivan saatanasti. Leevi, Joukahainen ja Samppa ovat pillereissä ja kännissä, eivätkä näytä päivän mittaan ryhtyvän mihinkään käskemälläkään. Hörhöilevät pitkät leikkuuveitset kourissa jotakin omiaan, imevät sätkiään ja räjähtävät rämänauruun tasaisin väliajoin. Pomo ei välitä niistä. Olemme urakkapalkalla joka jätkä, jokaisen oma asia jos ei kiinnosta tienata killinkiäkään.

Saamme hyvät suojatyövaatteet aamulla pukuhallissa, kokovartalohaalarit, pitkävartiset kumisaappaat, hupullisen sadetakin ja kunnon hanskaat mutta niistä ei ole apua. Kurainen lehmän ja hevosenpaska löytää tiensä alusvaatteitten läpi iholle saakka. Jokaisen purjon maasta kiskominen on yhtä tuskaa. Parhaat äijät saavat korjattua kuulemma kahdeksankymmentä tai satakin laatikkoa päivässä, rahassa se tekee yli kuusisataa markaa. Lare saa nostettua ensimmäisenä päivänä neljätoista laatikollista, minä seitsemäntoista.

- Oli laitimmainen kerta vittu kun kuuntelen sinua Daniel! Pettelniemi jäkättää, ja pyyhkii hien ja mudan peittämiä kasvojaan.

- Miten niin? minä siihen.

- Lököhommaa se on ja rahaa tulee kuin rännistä, sinä sanoit! No, tuleeko saatana? mitä?

Pettelniemi on kasvoiltaan helakan punainen raivosta, ja kolmatta päivää jatkuneesta krapulasta. Se tärisee, tutisee, solvaa minua oloaan helpottaakseen ja skitsoilee mutta ei anna periksi, se ei ole sitä ihmistyyppiä. Enimmän osan ajasta se huojuu epileptisen kohtauksen ja  seinähulluksi viinan himosta tulemisen välimaastossa, kuten minäkin. Revimme purjoja maasta kaksin käsin kuin vähämieliset. Olemme päättäneet pysyä raittiina kolme viikkoa, paiskasimme kättä siitä asiasta. Sovimme että jaamme sen, mitä yhdessä tienaamme.  Molemmilla laskuja odottamassa kämpillä vaikka kuinka.

Hommasta ei ole tulla mitään. Rankkasade ei ota loppuakseen tulevina päivinäkään. Päiväpalkka ei kata kunnolla edes ateria ja matkakuluja. Osa miehistä jättää jo ensimmäisten päivien jälkeen tulematta töihin.

- Daniel, sinä tiedät miten herkkä ihminen minä olen, Pettelniemi selittää rauhallisesti minulle kuin pienelle lapselle, samalla kun tyhjentää vasemman jalan saapasta vedestä.

Kaikesta näkee että Pettelniemi saa koota vähien hermojensa rippeetkin jotta ei käy minun kurkkuun käsiksi. Sen posket nykii omituisesti ja sen silmät on pullistua koloistaan ulos.

- Joo, joo, minä sanon.

- Minä en kestä tällaista kusetusta.

- Kyllä minä sen ymmärrän.

Viikkoa myöhemmin revimme kahteen pekkaan purjoa maasta yli sata laatikollista päivässä. Siinä vaiheessa iso osa muusta porukasta on jo sairaslomalla selän tai jalkojen petettyä.

Pettelniemi saa tienesteillä maksettua rästissä olleet sähkö ja vesilaskut, minä syyskuun vuokran.

                                        *          *          *

Risto Niemi-Pynttari

Kun kirjoitan